Meikäläinen joutui taas tänään ja eilen kasvattamaan omaa luonnetta. Korkeat paikat tekee edelleenkin tiukkaa, vaikka sitä viime kesänä jo jouduttiin fobian kanssa tappelemaan katolla.

Tässä kohtaa täytyy ilmeisesti kertoa, että pelkään suorastaan sairaalloisesti korkeita paikkoja. Kaikki yli kaksi metriä rupeaa tekemään enemmän kuin pahaa.

No, nyt ne on siellä – siis valonheittimet tolpan nokassa. Liftillä yläilmoihin noin 10 metriin nousi aika vaivattomasti, varsinkin jos tajusi olla katsomatta alas. Jännää muuten, mulla jalat väsyi ja välillä liki kramppasi. Jännittiköhän sitä jaloilla niin paljon, vai oliko se vain huono työasento joka sen teki?

Käsittämätöntä kuinka paljon tuuli ottaa tuollaiseen koriin kiinni – lauantaina oli pakko lopettaa hommat kesken. Su-aamuna tuuli onneksi vähemmän, mutta kyllä ne ajoittaiset kovat tuulenpuuskat teki hommasta vielä aavistuksen haasteellisempaa…

Isoin ongelma oli lopussa molemmissa tolpissa “kolmannella nousukerralla” punnertaa tuo 13kg painava valonheitin paikoilleen, kannatella sitä ja toisella kädellä pultteja kiristellä. Aika taiteilua siinä, ettei vaan lamppu hajoa kun kädet väsyy, pultti ei osu reikään ja tuuli heiluttaa koria. Heh, kahdesti tietysti mutterit karkasivat pultista ja putosivat maahan. Se vasta motivoivaa oli tulla hissillä alas ja etsiä pudonneita pultteja/prikkoja hiekan seasta (niin ja motivoida taas itsensä uuteen nousuun toivoen, ettei mikään tällä kertaa tippuisi).

No, ohi on ja onnellinen täytyy olla. Ja mikä parasta, niin mies kuin lamput ovat ehjät.

Kuvat ei ihan edukseen ja kerro koko totuutta korkeuseroista. Valonheittimet tuli 8,5 metrin korkeuteen – siellä muuten tuulee jo ihan eri malliin kuin turvallisesti jalat maassa.