Olin tänään vaihteeksi isän kämpillä remppahommissa. Nyt enää viimeistelyä – listaa ja sellaista. Homma mennyt “aika tuskattomasti”, mutta silti tuntuu “riippakiveltä”. Mutta ei siitä ilosta enempää.

No, sitten tänään tässä illalla eksyin lukemaan meidän oman nykyisen kodin “ensimetrejä” tammikuulta 2006 ja haukoin henkeä. On meissä silloin ollut vaimon kanssa virtaa, ja paljon… Nyt näin kahden kovasti aikaa haluavan nuoren pojan kanssa ja kovasti omaa aikaa toivovien vanhempien silmin moinen ponnistus tuntuisi mahdottomalta nyt, jopa järjettömältä.

Minttu kirjoitteli tuolloin viimeisillään maalla asumisen ihanuudesta sanoin

“Tätä se on. Liukastelua, pimeyttä, koleutta. Saunaa ei tosiaan ole ja kuinka juuri tänä vuonna olisi kova hinku saunomaan. Tomi raasu ei ehdi edes syödä. Remontin lisäksi täytyy pitää tiluksia kunnossa. Hiekoittaa, kolata, vaihtaa sulakkeita, korjata hevosaitauksia, saranoiltaan menneitä ovia, hakata jäätä autotallin ovien edestä pois, kantaa polttopuita sisälle, siirrellä kaurasäkkejä, levittää pressuja heinien päälle….”

Ja tuolloin – tammikuussa 2006 – meillä oli talo puolet pienempi ja vettä ei tullut taloon. Silti sitä jaksoi ja väänsi into korvissa – ehkä sitä meni sumussa ja jaksoi into piukassa kun odotti tulokasta taloon. Tai kyllähän se niin silloin oli, vesi piti saada kuntoon ennen kuin nappula “muuttaa” meille.

25. tammikuuta kirjoitin jo autuudesta ja valosta:

“Nyt on vähän tyhjä olo. Kunnan vesi juoksee sisällä hanasta. Avasin oluen, kyllä, liki keskellä päivää. Olutta en aikoihin olekaan nauttinut – tämäkin pullo ostettu joskus viime viikolla. Nyt tuntuu siltä, että olen oluen ansainnut! Kunnallinen, liki juhlallinen, tekniikka tarjoaa siis meilläkin nyt vähintään juomakelpoista vettä.”

Tammikuussa 2006 oli myös kovia pakkasia. Ja koska meillä oli remontti kesken, talo tekeillä niin lämmitysjärjestelmät oli vähän niin ja näin. Siitä riittikin huumoria: Kun helvetti jäätyy…

Ihan valaisevaa oli taas myös lukea Mintun “viime metreillä” kirjoittamat ajatukset otsikolla RASKASTA on. Havahduin ja totesin, että tuossahan on ajatuksia meidän nyt 5v jätkästä, joka nyt tuossa vieressä juoksee eikä usko vanhempia sitten ollenkaan! Jotenkin tulee haikea olo, äkkiä se aika menee. Toisaalta sitä on tyytyväinen, että ollaan tässä eikä enää tuossa.

Huomasinpa myös, että olen tuolloin ihmetellyt nettisivujemme kommentointia otsikolla “hiljaa poistuu vieraat… kö?” Miksei vieraat kommentoi kirjoituksia? Näin jälkiviisaana on helppo todeta, että ei tietenkään – eihän ne kommentoi nytkään vaikka meillä oli noita samoja lukijoita yli kymmenen kertaa enemmän nyt kuin tuolloin. Suomalainen on hiljaa eikä huuda!