Jotkut sanovat blogeja päiväkirjoiksi – paikaksi jonne voi purkaa tunteita ja käsitellä omia ajatuksia. Jospa itsekin koetan moista lähestymistapaa…

Kirjoittelin aamuvarhaisella kuinka pohdin pitäisikö koko “laatta” purkaa vanhasta pesuhuoneesta. No – päivän kuluessa päädyin, että “pitää”. Päädyin ratkaisuun koska mielestäni tuo rakentaminen ei ole ollut silloin joskus sitä mitä pitää. Siis silloin joskus kun joku on tätä hel-va-tun tönöä pystyttänyt. Löysin enemmän ja vähemmän lahoamispisteessä olevia pattinginpätkiä betonin seasta. Haju oli karsea – maakellaria voisi tässä kohtaa muistella… Btw, onko muuten oikeasti niin, että ennen betonilaatta (esim kosteissa tiloissa) valettiin vaan suoraan hirteen / puuhun kiinni. Ei käytetty mitään vesivaneria tms. erottamassa betonikakkua ja hirttä? Ihmettelen vain? Tuo kun ei nyt kauhean nätti enää ole.

No, puretaan kaikki niin saapahan meikäläinen ainakin mielenrauhan – jos ei muuta siis tästä huhkimisesta iloa ole. Tehdään, tehdään, niin tehdään sitten kunnolla. Ainoa ongelma on tuo aika – tuo betonikakun piikkaaminen on tuskaista. Miehestäkin loppuu poweri ennen konetta. Tänään urakoin tuossa iltasella kolme tuntia ja kädet, jalat ja selkä ihan finaalissa. Taukoa pitää pitää vähän väliä. En osannut ajatellakaan kuinka paljon tuota kivimassaa tuolta irtoaa ja näillä nakeilla nekin pitää kantaa ulos. Ei kevyttä, ei ollenkaan… Ei ihan ole yhden taistelijan urakka. Laskeskelin, että tuo reilu kuusi neliötä olisi piikattu ja ulos kannettu sellaisessa yhdeksässä tunnissa. Tänään niistä käytin kolme, eli ollaan siis arviolta noin 1/3 urakasta suoritettu. Tehokkaan työn hidastajaksi kuitenkin myödostuu remonttireiskan jaksaminen – tauotta ei pysty. Eikä taida konekaan pystyä, kuumenee sen verran paljon, että ei uskalla vuokrakonetta ihan putkeen ilman lepoa laulattaa… Omat haasteensa aiheuttaa myös juniorin päivärytmit – on ruokailua ja päiväunta jne.

Nyt sitten seuraa varsinainen vuodatus (se terapeuttisesti kirjoittajaan vaikuttava osa kirjoituksesta):

Meikäläinen on niin per……leen kypsä tähän remppaamiseen. Tuntuu ettei tämä lopu koskaan ja aina joku pikkujuttukin paisuu… Aamupäivällä kiipeisin, muuten vaan, tsekkaamaan laajennuksen yläpohjan. Ajattelin, että on hyvä näin vuosi-kaksi rakentamisen jälkeen tsekata, että kaikki okei. No olihan se, paitsi yksi tuulilevy (tai mikä se nyt oli) roikkui liki irti. Korjasin sen. Argh, laajennuksen lopputarkastuksesta on vasta puoli vuotta ja jo taas rempataan (eli korjataan vasta tehtyä). Tämä taitaa olla omakotiasujan arkea. Korjataan jo edellistä vaikka ei viimeisiä ole edes vielä ehditty saada valmiiksi (tai edes aloitettu).

Siinä aamusella ennen katolle kiipeämistä haalareita vedellessä jalkaan tuli sellainen olo, että tätä on tehty aikaisemminkin. Ajattelin, että jo saisi riittää tälle herralle – olen oman osani tämän telluksen rakentamisesta tehnyt. Oli lähellä, etten heittänyt rukkasia takaisin naulaan…

Loma lähestyy loppua ja ajattelin viettää ja nauttia oikein urakalla, vaikka nuoremman isännän kanssa. Mutta mutta - niin sitä taas kuulosuojaimet korvilla, hengityssuojain kasvoilla ja haalarit päällä täällä tontilla hiihdetään. Ilmeisesti loman loppuun asti…

Noin, tulipa todettua – mutta ei ainakaan vielä helpottanut. En siis allerkirjoita blogikirjoittelun terapeuttista vaikutusta. No, jos ei muuta niin toivotaan, että tämä uutinen on tosi: Kirjoita blogia – elät pidempään!

Loppuun vielä pakko todeta, että kai se aurinko taas huomenna paistaa. On näitä haasteita ennenkin ollut ja on ne ennenkin voitettu.

Sitten vielä tilannekuva pesuhuoneesta – tänään klo n.2000.